Uskollinen Isä

Viime lauantaina oli Seinäjoen ILTA joka on mulle kuin toinen koti ja jonne pääsin pitkästä aikaa.

 Oli ihana nähdä tuttuja ja myös uusia kasvoja. Siellä on aina lämmin tunnelma ja hyvä olla.

Kerroin illassa oman todistukseni Jumalan uskollisuudesta ja Isän huolenpidosta. 

Nyt haluan kirjoittaa samasta aiheesta. 

Isän uskollisuudesta ja huolenpidosta varsinkin vaikeuksien keskellä joka on mua puhutellut. 

Aiemmassa kirjoituksessa puhuin vaikeasta vuodesta, keväästä ja erityisesti kesästä. 

Helpolla ei oo äiti päässyt ja kyllä sitä miettii välillä kiukussakin että eikö nyt jo riittäis? 

Kuitenkin Isä on uskollinen. Aina.

Helppoa elämäähän meille ei oo edes luvattu, niin välillä ihmettelee miten ihmiset (itseni mukaan lukien) sellaista odottaa. Nimittäin oon sitä mieltä, että vaikeudet kasvattaa ja haasteiden keskellä me vahvistutaan. Silti toisinaan oon sitä mieltä monenkin kohdalla, että eikö vähempikin riittäisi? No oli niin tai näin vastaan on otettava se mitä annetaan. Tuli mitä tuli. Ja niistä mennään läpi, ei kannata yrittää kiertää tai kaartaa tai koittaa mennä yli tai ympäri. Uskon että kannattaa mennä läpi. Kun mennään läpi, silloin ne asiat tulee kohdatuksi ja vaikka se sattuiskin, niin vasta silloin niitä asioita pääsee käsittelemään ja niistä voi jopa päästä eteenpäin. 

"Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte monenlaisiin koetuksiin. Tehän tiedätte, että teidän uskonne kestävyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä." Jaak. 1:2-3

Nii ja kukapa ei kärsivällisyyttä tarttis? 

Vaikka musta tuntuis että nyt mennään yli oman ymmärryksen ja omien voimavarojen, hän on silti siinä. Mä oon aikamoinen stressaaja. Asuin kesän valmiiksi kalustetussa asunnossa ja siinähän alkoi pieni stressi ja paniikinpoikanen iskeä kesän lopulla kun en tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu. Jäänkö Helsinkiin vai meenkö takaisin Seinäjoelle? Odotin tietenki selvää vastausta taivaasta että Jumala kertois mitä pitää tehdä. Tottakai halusin toimia Jumalan johdatuksessa mutta osaltaan myös vierittää päätöksen tekoa ja vastuuta pois itseltäni. Hän pysyi hiljaa ja kun rukoilin asiaa, mä tajusin kauhukseni että nyt mä saan päättää tän ihan itse. Hän johdattaa mua jään mä tänne, tai meen mä Seinäjolle. A-pu-a. Siis päättää itte?? Eihän tällästä päätöstä voi tehdä! Asunnot on täällä niin kalliita jos asuu yksin ja takuuvuokrat 2-3 kertaa vuokranhinnan. Miten mulla olis varaa? 

Ainoa mahdollinen kämppis oli saanut jo asunnon opiskelijasäätiöltä että seki meni siinä. 

Minä tein kuitenkin päätöksen. Jään tänne.

Kun olin tehnyt päätöksen ja sanonut esimiehelle että jään, otti tää asunnonsaanut ainut kämppismahdollisuus Emma (yhdessä tallattu Israelin katuja pari vuotta sitten ja ystävystytty silloin, Israel blogiin pääset TÄSTÄ) yhteyttä, että olisko kämppikselle tarvetta? Mitä ihmettä.. mä ajattelin!? Hän on uskollinen, jälleen se nähtiin. 

Siitä alkoi asunnon metsästys. Mä olin mielessäni toivonut että joko uusi tai ihan vanha (korkeat ikkunat ja vanhan asunnon ihana tunnelma) ja että koti olis meren lähellä. Aluksi ei kuulunut mitään mistään ja pari viikkoo ennen ku piti olla mulla asunto tyhjänä, tuli kahdesta hyvästä asunnosta tarjoukset. Käytiin kattomassa vain toista niistä, ei uusi eikä ihan vanha. Eikä meren lähellä, mutta ei nyt niin kaukanakaan mitä vois olla. Päätettiin varata se ja käytiin keskustelu tyyliin näin "Eikö me ny tää oteta. Tää on hyvä, metro lähellä" "Niimpä, ellei nyt huomenna tuu tarjousta siitä Aurinkolahdesta" Naureskeltiin että hehheh niimpäniin.. (Oltiin laitettu Aurinkolahden vuoden vanhasta meren lähellä olevasta asunnosta hakemus ihan ensimmäisenä ja lupasivat laittaa seuraavan päivän aikana tarjouksen jos asunto voidaan meille vuokrata. Ei ollut tullut.) Seuraavana aamuna saatiin asuntotarjous Aurinkolahdesta. Kahden viikon jälkeen kun oltiin hakemus laitettu ja lupasivat ottaa seuraavana päivänä yhteyttä. Ja täällä sitä nyt asustellaan. Jälleen Jumala näytti uskollisuutensa ja myös sen, että Hän välittää meidän pienistäkin (jotka on itselle isoja) toiveista ja pyynnöistä. 

Eli siitä, että asunto on uusi, molemmilla omat makuuhuoneet, 

meren rantaan muutama sata metriä ja metro on lähellä. 

Auringonlaskussa on joka kerta

jotain henkeäsalpaavan ihmeellistä ja kaunista. Joka kerta. 

No eihän se elämä silti mitää ruusuillatanssimista oo, vaikka paljossa Jumala johdattaakin. Jos jonkinlaista prosessoitavaa sitä varmaan jokaisella löytyy, eikä koskaan täysin valmiiksi tullakaan. Sekin on hyvä tiedostaa. Mutta kunhan edes puolivalmiiksi. 

Jumiuduin lukemaan Israel blogia. Nyt on ajatukset siellä, joten ei muutaku ylös ulos ja operaatiojoulunlapsi laatikkoa ja puuttuvia juttuja hankkimaan! 

Tsauditsau ja siunausta jokaaaselle. 

-Jessica 

Eucharisteo

Olen aloittanut ajat sitten lukemaan kirjaa Ann Voskamp - Tuhat lahjaa, 

jota en oo vieläkään lukenut loppuun.
Usein käy näin, että kirja on kesken kuukausi tai vuositolkulla! 

Mutta nämä luetut sivut sai mut näkemään sanan -kiittäminen- taakse. 

"Kun Jeesuksella oli vähemmän kuin kaksitoista tuntia jäljellä, mitä Hän piti kaikkein tärkeimpänä?

"Hän otti leivän, kiitti, mursi ja antoi heille..." (Luuk. 22:19) 

Alkukielellä "hän kiitti" on "eucharisteo".
Eucharisteo sanan juurena on kreikankielen armoa tarkoittava sana charis,
mutta siihen sisältyy myös sanan derivatiivi,
chara, joka merkitsee iloa."

"Charis. Armo

Eucharisteo. Kiittäminen

Chara. Ilo

Tähtikolmikko pimeyttä vasten."

Kiittäminen. Mitä se on? 

Se ei ole ainoastaan sitä, kun jotain saadessamme kiitetään antajaa.
Se ei ole vain sitä, että helppoina hetkinä kiitetään hyvistä asioista ja kauniista hetkistä.
Eikä sitä, että kiitetään hyvästä säästä.
Se ei liity ainoastaan siihen kiitokseen mikä on helppo lausua hyvinä hetkinä. 

Väitän, että kiitoksen voima on niissä hetkissä, kun tuntuu ettei pysty kiittää.
Kuinka helppoa on lausua kiitos hyvinä hetkinä
 ja kuinka mahdottomalta voi tuntua kiittäminen sellaisissa hetkissä,
joissa tuntuu ettei ole mitään mistä kiittää, 

ei ole mitään kiitoksen arvoista eikä ainakaan Jumala ansaitse kiitosta. 

Niissä hetkissä kun elämä luisuu raiteiltaan, läheistä tai itseä kohtaa sairaus, näkee kaaosta maailmassa ja ympärillä, kohtaat murtavan surun kuolemanvarjon hiipiessä lähettyville tai mitä tahansa, miksi kiitos voi vain olla mahdoton lausua tai kiittämistä on vaikea edes ajatella

 - niissä hetkissä kiittäminen on avainasemassa. 

Onko se helppoa sitten lausua kiitos kun elät myllerysten aikaa? 

Ei tietenkään!! Mikäs siinä jos se olisi helppoa. 

Uskon ja olen kokenutkin sen, että usein ja lähes aina,
vaikeuksien keskellä kun työntää vähän surua ja ahdistusta syrjään ja uskaltautuu kiittämään,
asiat muuttuvat. Kiitoksen kautta. 

Raamattu puhuu paljon kiitoksesta. Siellä ei sanota että "kiitä silloinkun on helppoa"
 "kiitä hyvinä hetkinä", vaan siellä sanotaan 1. kirjeessä Tessalonikalaisille luvussa 5,
jakeessa 18 suoraan ja kaunistelematta näin
 "Kiittäkää joka tilanteessa, 

sillä sitä Jumala tahtoo teiltä Jeesuksessa Kristuksessa." 

Kuinka väärin tuon voi ymmärtää? Ei mun mielestä kovin monella eri tavalla. 

Kyllä meistä jokainen tietää, että -joka tilanteessa- tarkoittaa todella -joka tilanteessa-. 

Ei. Se ei aina ole helppoa. Taannoin äidin ollessa sairaalassa mä rukoilin, itkin ja huusin Jumalan puoleen!! Se tuska oli kauhea. Ja silloin kun tuntui että oli jo niin väsynyt koko rukoilemiseen,
ettei jaksanut kun huokaista, soitettiin sairaalasta että äiti on hengityskoneessa.
En tiennyt mitä olis sanonut tai tehnyt, tuntui että tätä ei enää kestä! Ei näin Jumala! Ei näin. 

Kunnes sen surun ja väsymyksen keskellä muisti sen, että "kiitä joka tilanteessa" ja että aiemmin vuosia sitten äiti oli kertonut, kuinka sairaalassa silloinkun viimeksi oli niin huonossa kunnossa, että pelättiin selviääkö siitä, hän oppi kiitoksen ja siitä lähti parantuminen. Mä tartuin siihen! Mä tajusin, mä voin ja mun täytyy kiittää. Mä hampaat irvessä, niin vaikealta kuin se tuntui, kiitin Jumalaa, Isää siitä, että kävi miten kävi, kiitos Jeesus. Sinä tiedät miten tässä tulee käymään. Ja kiitin Hänen suuruudestaan, siitä että Hänen on valta maanpäällä niinkuin Taivaassa. Hän tietää. 

Nämä ajat olivat mulle ja meidän koko perheelle vaikeita aikoja, mutta aikoja jolloin oli turvauduttava Jumalaan täysillä. Jolloin kiitettiin. Ja pelättiin. Toivon kanssa mentiin aaltoillen. Ja sitten kiitettiin ja ehkä uskallettiin huokaista kun äiti pääsi kotiin. Kyllä mä väitän, että kun mä pääsin siihen kiitoksen ja kiittämisen ilmapiiriin, niin se oma tuska ja ahdistus sekä pelko helpotti. Eivät kokonaan poistuneet. Mutta tietynlainen rauha tuli sisimpään. Kiitoksessa on voima. 

Pari päivää sitten, mä heräsin siihen, että mä oon viime aikoina kiittänyt ihan liian vähän! 

Yhtä tärkeää kuin on rukous, on kiitos! Sanoisin näin. 

Tämäkin teksti taas piti sisällään suurimmalta osin omia ajatuksiani ja kokemuksiani asiasta. Kokemukset on tosia. Mielipiteitä on monia. Mutta Sana silti sanoo "kiittäkää joka tilanteessa".

Kokeile kiittää vaikeuksien keskellä. Kokeile huokaista Jeesuksen puoleen. 

Et sä ainakaan menetä mitään. 

Be blessed <3 - Jessica 

Rakastettu

Oon nyt miettinyt rakkautta pitkään ja miettinyt että haluan jakaa ajatuksiani siitä. Sanon jo aluksi, että nämä on mun ajatuksia eikä sun tarvi olla samaa mieltä. Mielipiteitähän mahtuu maailmaan.

Rakkaus

Rakkaus ja rakkauden kaipuu on istutettu meihin jokaiseen. Olet sitten syntynyt vanhempien hartaasta toiveesta tai vahingossa, sussa on rakkauden kaipuu. Olet sitten kasvanut ehjässä perheessä tai toisen vanhemman kanssa, olet sitten asunut sijaiskodeissa tai isovanhempien kasvattamana, siskon, veljen tai tädin kasvattamana, sussa on rakkauden kaipuu ja halu olla hyväksytty ja rakastettu.

Meidän identiteetti alkaa muodostumaan pienestä pitäen. Joissain tapauksissa ikävä kyllä ja toisinaan taas onneksi, kasvatuksen ansiosta. Pienestä asti me toivottavasti kuullaan olevamme rakastettuja, ehkä me ei ihan ymmärretä mitä se tarkoittaa, 

tai sit just silloin me ymmärretään se kirkkaimmin, tiedä häntä. 

Usein sanotaan, että Jumalan Isän rakkauden osaa hyväksyä sellainen ihminen helpoiten kenellä on oma isä-suhde kunnossa ja on saanut kuulla isältään olevansa rakastettu. Onhan se loogista.
Mutta ei tämä aina välttämättä ole täysin näinkään. 

Jos oma isä-suhde on ollut viallinen tai vailla rakkautta, voi silloin kokea olevansa rakastettu just Jumalan silmissä. Usein kuitenkin ne läheiset ihmissuhteet lapsuudesta saakka vaikuttavat meihin ja tuleviin ihmissuhteisiin, kuten parisuhteeseen, avioliittoon, äitiyteen, isyyteen. 

Itsehän olen elänyt elämäni kahdestaan äitini kanssa. Isä oli alkoholisti enkä koskaan asunut iskän kanssa samassa osoitteessa, paitsi ihan pienenä enkä siitä ajasta muista mitään. Ollaan muutettu muutamia kertoja rivitaloasunnoista toisiin ja viimeisimpänä äiti osti omakotitalon jonne muutettiin ala-asteen loppupuolella. Olen kiitollinen siitä, että olen aina tiennyt olevani rakastettu. Sekä äitini että isäni puolelta. Kotoa en muista että tunteita olis erityisemmin näytetty tai halailtu, mutta aina ollaan äidin kanssa sanottu että rakastan sua. Isänkään rakkautta en ole epäillyt ikinä. 

Ja mulla onkin aina ollut ajatus, että iskä oli maailman paras iskä.
Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut kokea ja tuntea olevani rakastettu.

Tämän vuoden huhtikuussa tuli kuluneeksi 11 vuotta iskän kuolemasta. 

Se oli kova paikka 12 vuotiaalle just 6-luokan päättävälle tytölle. 

Valehtelisin jos väittäisin ettei se vaikuta mitenkään suhteisiini miesten kanssa. Kyllähän se vaikuttaa.  

Olen kuitenkin erittäin kiitollinen omasta paapastani, joka on mun elämässä ollut alusta asti. 

Ilman häntä, en olis se kuka olen tänään. 

Paappa on kyllä korvannut vähän molempia rooleja, niin isän kuin isoisän. 

Jokainen meistä tahtoo tuntea olevansa rakastettu, arvostettu ja haluttu sellaisena kuin ollaan. 

Että sua rakastetaan teet mitä teet, sanot mitä sanot. 

Tommy Hellsten puhuu kirjassaan Tähän olen tullut rakkaudesta ja se oikeastaan herätti mut ajattelemaan aihetta syvemmin, että mistä kaikki kumpuaa ja mikä johtuu mistäkin. 

Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että: 

"Rakkaus on sanana kärsinyt inflaation. Se on romantisoitu, viihteellistetty, erotisoitu. Rakkaudesta on tullut kauppatavara ja kaikki jotka myyvät jotain, myyvät käyttämällä rakkauden kieltä. Oikea hajuvesi saa kutsumaan luokseen "hänet", oikeat aurinkolasit takaavat maagisen vetovoiman. Kaikki pyrkivät hillittömästi erottumaan joukosta ja tulemaan huomatuiksi. Mitä muuta tämä on kuin rakkauden kaipuuta?" 

Hakasissa oleva lainattu ko. kirjasta! Psst. Kannattaa lukea!! 

Mä en usko että meistä jokaiselle on olemassa "Se yksi ainoa Oikea". Vaan että tuolla maailmalla tallailee montakin hyvää vaihtoehtoa meistä jokaiselle ja itse saamme valita kenen kanssa sitten haluamme elämämme jakaa. 

Eräs asiakas töissä sanoi näin että tiedemies oli sanonut että jokaisella on sisimmässään Jumalan mentävä aukko. Uskon näin. Olen kuullut monen sanovan, että "ihan kuin jotain puuttuis" ja että "sisällä oli sellainen tyhjä kohta ja kun tulin uskoon niin ymmärsin että Jumalan rakkaus täytti sen". 

      Mulla oli muutama vuosi sitten vaihe, jolloin kävin baareissa, rellestin ja tein ties mitä tyhmää. Jonkin aikaa elettyäni sitä elämää, mä olin niin hajalla, rikki ja koin niin suurta ahdistusta ja musta tuntui että mä olin niin syvällä pohjalla, että miten mä ikinä nousen sieltä. Musta tuntui kun se rauha mikä mun sisimmässä aiemmin oli ollut, olis ollut poissa. Ehkä mä koin sen Jumalan mentävän aukon silloin. Ja mikä valtava helpotus se olikaan, kun sain kokea taas Jumalan rauhan ja rakkauden. Sen, että se rakkaus kestää, vaikka mä tekisin mitä. Jeesuksen tekemä työ ristillä on niin suuri Jumalan rakkauden ilmentymä meitä jokaista ihmistä kohtaan. 

Eikä se rakkaus tarkoita sitä, että kaikki menee helposti eikä mitään pahaa tapahdu. Ei vanhemmatkaan kehoita lastaan tekemään kaikkea, vain sen hetkisen hauskanpidon vuoksi, jos se voi satuttaa sillä hetkellä tai myöhemmin tai ettei se muuten vain ole viisasta. Kyllä vanhemmatkin kasvattavat (toivottavasti) lastaan ja kurittavat. Toki sallivat lasten tehdä virheitä, mutta auttavat eteenpäin ja nostavat pystyyn jos kävi kehnosti. Ja mahdollisesti muistuttavat että kuinka kannattaa toimia jatkossa. 

En koe siis, että uskovana, Jumalan lapsena mulle annetaan sääntö/laki-kirja joksi moni raamattua kutsuu, vaan koen sen olevan mulle enemmänkin ohjekirja. En todellakaan pysty kaikkea noudattamaan, en ole täydellinen, mutta onneksi Jumala nostaa mut kun mä kaadun ja on armollinen. Hän on rakastava Isä joka tahtoo lapsilleen parasta, mutta toisinaan kasvattaa kipujen kautta. Vaikka maailmassa tapahtuu paljon pahaa, ei se ole ristiriidassa rakastavan Jumalan kanssa. Ihmisille on annettu oma vapaa valinta, seuraako Jeesusta vai ei. Miten ihmeessä Jumala voisi kääntää ihmisen pään ja korjata kaikki tuhot jos ihminen ei edes käänny Jumalan puoleen? 

Sekin nyt vaan on totta, että maailmassa vallitsee sekä hyvä että paha. Usko pois, hyvä voittaa lopulta ja siinä veneessä mä haluan olla mukana! 

Rakkaus on ihmeellistä. Se saa paljon aikaan. Sitä on monenlaista. Se on ollut alusta saakka ja on tuleva olemaan ihan loppuun asti. Kaipuu rakkaudesta tulee olemaan jokaisessa meissä, se on joko piilossa kipujen alla tai näkyvissä ja koettavissa. Kukapa ei haluaisi olevansa rakastettu? Enkä nyt tarkoita ainoastaan romanttista rakkautta. Vaan ylipäätään. Hyväksytyksi tulemista, huomaamista, läsnäoloa ja kohtaamista. Listaa vois jatkaa. Taas mä valehtelisin jos väittäisin, etten haluaisi kokea sitä, että oon jollekin toiselle tärkein ihminen ja rakastettu. 

Rakkaus on läsnäoloa. Rakkaus on arvokasta. 

Rakkaus on rajoja. Se on toisen asettamista itsen edelle. 

Kertokaa että rakastatte. 

Musta on ainakin ihanaa, kun mun 5 vuotias pikkusisko sanoo, että 

"rakastan sua niin paljon kun on tähtiä!" Sehän on aika paljon!

Juha Tapion sanoin 

"Älä pelkää, sinä et pääse putoamaan. Rakastettu on oikea nimesi ja tulee nimenäsi olemaan." 

Ps. Rakkaus on mun mielestä kyllä paljon muutakin kuin vain näitä mitä kirjoitin. 

Tämä on pintaraapaisu ja vain yksi mielipide!

<3 Jessica 

Äärirajoilla

Joskus sitä viedään ihminen todella pienelle paikalle. Äärirajoille. 

Kulunut vuosi on ollut raskas ja kevät jotenkin erityisen. Mutta sitäkin raskaammat kolme viikkoa tuli osaksi minun ja monen läheiseni elämää kolmisen viikkoa sitten. Näinä aikoina on miettinyt elämää ja kuolemaa. Miten pienestä kaikki onkaan kiinni. Kun terveys on vaakalaudalla, sitä ollaan kysymysten äärellä. Entä jos tästä ei selviä? Miten voi elämä jatkua? 

Isän menettäneenä toki tiedän, että jatkuuhan se, eihän siinä auta.

Näinä aikoina olin ahdistuksen partaalla, surun murtamana, entä jos menetän vielä äidin? 

Äidin suunniteltu paksusuolen leikkaus oli tasan kolme viikkoa sitten. Tiedettiin että paksusuoli poistetaan ja avanne laitetaan. Eipä tiedetty, että ei se ollutkaan siinä. Rankkaa tää on ollut mulle ja meille muille ketkä ollaan seurattu läheltä, mutta rankinta tää on ollut itse äidille joka on kokenut sen kaiken itse. Kolme leikkausta ja kaikki kivut, pelon selviämisestä, kuntoutumisen aloittamisen. 

Se on ihan eri asia olla hoitajana ja nähdä työssään jopa samoja asioita kun että sitten kun ne asiat iskee lähimmäisimmälle ihmiselle. Tuntuu että tulee ihan black out, sä et tajua mistään mitään ja koitat tsempata kuitenkin itseäs ja muita. Viikko äidin ekan leikkauksen jälkeen, kolme leikkausta takanapäin töistä päästyäni teho-osastolta kertoo hoitaja että kuusi tuntia kestänyt leikkaus on ohi ja äitiä pidetään hengityskoneessa. Että äiti saa levätä rankkojen toimenpiteiden jälkeen ja että jos joutuu leikata vielä, niin se on helpompi ja vähemmän kuluttava näin. Okei, mä ajattelin niin urheasti kun vaan pystyin, okei niin on paljon parempi ja ne tietää mitä tekee. Soitto muille, että tietävät missä mennään. Jokaiselle hiipi varmasti pelko. Hengityskone, tuo sanahirviö. Kuluneena päivänä itkin pomolle puhelimessa kiitosta ymmärryksestä, kun hän ehdotti jos ottaisin vapaata ja lähtisin kotiin. Kiitos pomosta joka on inhimillinen ja ymmärtää. <3 Seuraavana aamuna lähdin kohti lakeuksia ja olin koittanut valmistaa näkemään edelleen nukutuksessa olevan äitini, mutta onnekseni sainkin kuulla osastolle soitettuani äidin olevan hereillä! Tuhat kiitosta yläkertaan. 

Loppumatka meni hymy huulilla. 

En tiennyt mitä odottaa, en tiennyt kuinka rankka se kohtaaminen oli. Varmasti mulle ja paapalle molemmille. Ihan en joutunut viereiselle pedille pyörtymisen vuoksi, mutta melkein. Minä joka en ikinä ole pyörtynyt ja vain kerran aiemmin meinannut jalat pettää heikotuksen vuoksi alta työssäoppimisjakson aikana sairaalassa. Kotiin päästyä oli muutkin huomanneet, ettei ollut ollut helppo kohtaaminen. Ei juuri ollut sanoja ja aiheet kääntyi muihin asioihin. Seuraava päivä oli parempi ja siitä se tokeneminen alkoi ja jatkuu edelleen! Nyt ollaan voiton puolella. 

Mikä mua ja meitä on kantanut? Miten jaksaa kun huomisesta tai seuraavasta hetkestä et tiedä? 

Tieto siitä että Jumala kantaa ja tietää. Hän on edeltä käynyt kaiken tämänkin. 

Miksi meidän annetaan kestää kaikkea? Miten Jumala voi olla hyvä kun pahoja asioita tapahtuu? 

Mä en usko että meidän annetaan kestää enemmän ku pystytään kantamaan. Joskus viedään äärirajoille, mutta kun siitä selviää, on taas vähän vahvempi ja pystyy ehkä kestämään myöhemmässä vaiheessa vähän enemmän. Koska en usko, että vaikeudet tässä elämässä loppuu ennenku kuolema koittaa. Raamattu sanoo, että meidän tarttis kiittää vaikeuksien keskellä.  Tän mä opin tän kaiken keskellä. Aiemmin kun äiti on ollut sairaalassa sairautensa takia, silloin Jumala puhui hänelle kiitoksesta. Ja silloin kiitoksen kautta alkoi parantuminen. Yhtään leikkausta ei tarvittu sen jälkeen, kun me alettiin kiittämään. Kiitos Jeesus siitä että sä olet hyvä, kävi miten kävi.

Älä väheksy rukouksen voimaa, älä väheksy Jumalan voimaa. Ilman turvaa Jumalassa en olis jaksanut. Kun multa loppuu voima, tulee Jumalan voima entistä suuremmaksi. 

Kun en itse jaksa, Hän kantaa. 

Me kiitetään siitä, että äiti on jo paremmassa kunnossa, mä jaksan palata töihin ja elämä jatkuu. Jeesus on hyvä eilen tänään ja huomenna. Elämä ei ole itsestäänselvyys, eikä ihmiset meidän ympärillä. Muistetaan rakastaa, kiittää ja huokaista ylöspäin niin helppoina kuin vaikeinakin päivinä. <3 

Tästä taas pikkuisen vahvempana kohti tulevaa. Tulevia haasteita ja ilon hetkiä. 

Kiitos jokaiselle joka olet muistanut meitä tavalla tai toisella kaiken tän keskellä. Vaikeuksien keskellä ystävien ja läheisten tuki on korvaamatonta. Pienikin sana tai ele auttaa. Älä jätä läheistä yksin, "miten sä jaksat?" merkitsee paljon. Muistetaan olla toistemme tukena. 

                          Gal. 6:2 "Kantakaa toistenne kuormia, niin täytätte Kristuksen lain." 

Nyt mä koitan kasata ajatuksiani ja levätä pari päivää, kunnes palaan töihin,

 ihanien asiakkaiden ja huipputyökavereiden pariin! 

Siunattuja hetkiä sulle sinne ruudun toiselle puolelle. Muista että kun pääset sen haasteen läpi mitä sä nyt käyt läpi, oot himpun verran vahvempi.

 Ja että jos nyt paistaa aurinko, saattaa huomenna olla pilviä, mutta sellaista elämä on. 

Exitin laulun Kauneutta ja kipua sanoin:

 "Anna tarpeeks kaikkea, pimeää ja valoa. 

Älä anna liikaa onnea, etten unohtaisi sinua,

 anna mulle kauneutta ja kipua."

Kyynelten ja hymyn sekä kiitoksen seasta <3 Jessica

Viimeisiä päiviä

Terve! 

Nyt elellään vipoja päiviä lakeuksilla ennen muuttoa Helsinkiin. Sunnuntaina mulla oli vipa työpäivä ihanassa Pihapihlajassa, josta on tullut mulle niinku yks koti; ensinäkin työkavereiden vuoksi. Työporukka on ihan huippu! Mikään työpaikka ei ole täydellinen - ihmisiä kun tässä ollaan, mutta kyllä mä viihdyin. <3 Siellä "vitsaillaan" että palaisin takaisin syksyllä.. aika näyttää! Kiitos ihanat työkaverit, teitä tulee ehdottomasti ikävä! Kun ajoin sunnuntaina kotiin töistä, mietin porukkaa siellä. Hymy nousi mun huulille jokaisesta. Siunaan heitä. Tekevät arvokasta työtä <3 Terkut teille jos luette tätä!! :) Pihapihlajan asukkaat on tottakai mun sydämellä jokainen erityisellä tavalla. 

Ei ole helppoa lähteä tutusta ja turvallisesta paikasta ja aloittaa taas uudessa paikassa, jossa on vieraat ihmiset, vieraat työtavat jne. Mutta, mä luulen että se pitää meidät herkkänä muutokselle. Tottakai jossain vaiheessa elämää on hyvä asettua aloilleen ja haluankin, mutta en vielä. Mä en oikein tiiä, oonko löytänyt omaa juttuani. Mutta nyt näin ja sillä hyvä! 

Kun nyt kerran vipoihin päiviin päästiin, niin ei auta ku todeta että tänään sattui olemaan sitten op-koulun viimeinen "normi" koulupäivä! Miten aika on mennyt viime syksystä näin nopeasti, että ollaan päättäjäisten kynnyksellä?? Apua. 

Pakkaukset on käynnissä, Israelissa mukana ollut kolhuja kärsinyt mumman iso matkalaukku on pakattu täyteen tavaraa ja toinen laukku odottaa järjestystä. Koitan niiden kanssa sit sunnuntaina suunnistaa junaan ja kohti Helsinkiä. Taas sitä ollaan tässä tilanteessa, että muutto koittaa. Huhhei. Mä inhoan tätä pakkaamista. Ei auta, iteppä olen soppani keittänyt :D 

Ps. Kiitosaihe!! Laitoin viikko sitten autoni myyntiin ja eilen sitä käytiin katsomassa ja kaupat tuli! Kiitos Jeesus. <3 

Avasin oman koneeni pitkästä aikaa ja selasin parin vuoden takaisia kuvia Israelin reissulta ja muistot palas mieleen niiiiin elävinä että tekis mieli heti lähteä uudestaan! <3 Laitan tähän loppuun muutaman kuvan, että tekin saatte matkakuumeen ;) 

<3 Jessica 

  

 

 

Herätys! Ja sehän heräs - tää blogi siis. Eloon uudelleen!

Niin vaan on lähes vuosi vierähtänyt edellisestä postauksesta. Jos herättelis eloon jälleen tätä blogia!

Kuluneena aikana onkin ehtinyt tapahtua kaikenlaista, oon muuttanut kerran ja kohta muutan toisen kerran - ja tällä kertaa vaihtuu maisema oikeen kuulkaa kunnolla. 

Nimittäin Komialta Kirkolta Isoolle Kirkoolle. Elikkä siis Helsinkiin! Muutoksia luvassa siis.

 Kun yksi sivu suljetaan, niin toinen aukeaa. :) Luonnollisesti.

Tämä vuosi on pitänyt sisällään paljon uuden oppimista ja toivottavasti myös edes osan sisäistämistä. Oon käynyt helluntakirkolla opetuslapseuskoulua, siinä sivulla oon tehnyt lähihoitajan töitä. 

Raskas vuosi, mutta hyvä silti.

 Helmikuussa muutettiin mun kämppiksen kanssa erilleen, hän otti jalat alle ja suuntasi Jyväskylään Tulisielukouluun ja mä olen asunut nyt muutaman kuukauden mun mumman ja hänen miehen luona. Tämä on ollut oikein siunattua aikaa.

Kohta kuitenkin, on siis jälleen muutto edessä. Koitan sisäistää sitä, että on jätettävä lakeudet taakse ja suunnattava kohti uutta vaihetta. :) Helsingissä mua odottaa kalustettu asunto ja työt kotihoidossa. Pikkuhiljaa alkaa vähän jännittää, miten mä pärjään uudessa työssä. Uskon että pärjään.

 Eihän se muukaan auta :D

Käytiin maaliskuussa opetuslapseuskoulusta ihanan porukan kanssa aktiossa Israelissa! Viivyttiin reissulla kolme viikkoa ja nähtiin yhtäsuntoista. Siitä haluan kirjoitella erillisen postauksen kuvien kera!! En malta odottaa että saan jakaa siitä muille. Matkat aina avartaa ja varsinkin matkat joissa pääsee näkemään paikallisten elämää ja arkea. Se oli erittäin silmiä avaava matka, raskaskin mutta äärimmäisen antoisa. Israelilla on mun sydämessä erityinen paikka. <3

Mulla on olemassa vielä blogi mun edellisen Israel reissun ajoilta, vuodelta 2015 kun asuin Jerusalemissa 3 kuukautta vapaaehtoistyötä tehden :) Mua vähän harmittaa, kun blogi jäi vähän kesken. Ei tullut kirjoitettua ihan viimeiseltä viikolta mitään! Toki - ei ollut aikaa, kun lomailu vei kaiken ajan ;) Siihen blogiin pääset tästä!  

Pääsiäisestä muutama sana. Mulle pääsiäinen on tärkein juhla! Mun vapahtaja Jeesus kulki kärsimyksen tien ja kuoli ristillä. Mutta ilon juhlan siitä tekee kuitenkin se, että Jeesus ei jäänyt hautaan lojumaan vaan nousi kuolleista ja hallitsee edelleen tänä päivänä! <3

Pääsiäistä mä olin viettämässä mun äidin luona. Tehtiin pikkusiskon kanssa virpomisoksat ja lauantaina vein pikkutrullia virpomaan. Karkkiahan tuli ja niitä taitaa riittää pitkäksi aikaa! :D Koska ainakin meilläpäin on tapana polttaa pääsiäisenä kokkoja - me käytiin mun kummitädin, kummilapsen ja pikkusiskoni kanssa lauantai-iltana vielä kokolla, syötiin tottakai makkaratkin! Sää sattui suosimaan, vaikka kylmä kyllä oli! Kotimatkalla satoi lunta ja räntää :D Että semmosta. 

Noh, eikö se kesäkin sieltä tule.

Sitä ennen hyvää kevättä!

<3 Jessica