Viime lauantaina oli Seinäjoen ILTA joka on mulle kuin toinen koti ja jonne pääsin pitkästä aikaa.
Oli ihana nähdä tuttuja ja myös uusia kasvoja. Siellä on aina lämmin tunnelma ja hyvä olla.
Kerroin illassa oman todistukseni Jumalan uskollisuudesta ja Isän huolenpidosta.
Nyt haluan kirjoittaa samasta aiheesta.
Isän uskollisuudesta ja huolenpidosta varsinkin vaikeuksien keskellä joka on mua puhutellut.
Aiemmassa kirjoituksessa puhuin vaikeasta vuodesta, keväästä ja erityisesti kesästä.
Helpolla ei oo äiti päässyt ja kyllä sitä miettii välillä kiukussakin että eikö nyt jo riittäis?
Kuitenkin Isä on uskollinen. Aina.
Helppoa elämäähän meille ei oo edes luvattu, niin välillä ihmettelee miten ihmiset (itseni mukaan lukien) sellaista odottaa. Nimittäin oon sitä mieltä, että vaikeudet kasvattaa ja haasteiden keskellä me vahvistutaan. Silti toisinaan oon sitä mieltä monenkin kohdalla, että eikö vähempikin riittäisi? No oli niin tai näin vastaan on otettava se mitä annetaan. Tuli mitä tuli. Ja niistä mennään läpi, ei kannata yrittää kiertää tai kaartaa tai koittaa mennä yli tai ympäri. Uskon että kannattaa mennä läpi. Kun mennään läpi, silloin ne asiat tulee kohdatuksi ja vaikka se sattuiskin, niin vasta silloin niitä asioita pääsee käsittelemään ja niistä voi jopa päästä eteenpäin.
"Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona, kun joudutte monenlaisiin koetuksiin. Tehän tiedätte, että teidän uskonne kestävyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä." Jaak. 1:2-3
Nii ja kukapa ei kärsivällisyyttä tarttis?
Vaikka musta tuntuis että nyt mennään yli oman ymmärryksen ja omien voimavarojen, hän on silti siinä. Mä oon aikamoinen stressaaja. Asuin kesän valmiiksi kalustetussa asunnossa ja siinähän alkoi pieni stressi ja paniikinpoikanen iskeä kesän lopulla kun en tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu. Jäänkö Helsinkiin vai meenkö takaisin Seinäjoelle? Odotin tietenki selvää vastausta taivaasta että Jumala kertois mitä pitää tehdä. Tottakai halusin toimia Jumalan johdatuksessa mutta osaltaan myös vierittää päätöksen tekoa ja vastuuta pois itseltäni. Hän pysyi hiljaa ja kun rukoilin asiaa, mä tajusin kauhukseni että nyt mä saan päättää tän ihan itse. Hän johdattaa mua jään mä tänne, tai meen mä Seinäjolle. A-pu-a. Siis päättää itte?? Eihän tällästä päätöstä voi tehdä! Asunnot on täällä niin kalliita jos asuu yksin ja takuuvuokrat 2-3 kertaa vuokranhinnan. Miten mulla olis varaa?
Ainoa mahdollinen kämppis oli saanut jo asunnon opiskelijasäätiöltä että seki meni siinä.
Minä tein kuitenkin päätöksen. Jään tänne.
Kun olin tehnyt päätöksen ja sanonut esimiehelle että jään, otti tää asunnonsaanut ainut kämppismahdollisuus Emma (yhdessä tallattu Israelin katuja pari vuotta sitten ja ystävystytty silloin, Israel blogiin pääset TÄSTÄ) yhteyttä, että olisko kämppikselle tarvetta? Mitä ihmettä.. mä ajattelin!? Hän on uskollinen, jälleen se nähtiin.
Siitä alkoi asunnon metsästys. Mä olin mielessäni toivonut että joko uusi tai ihan vanha (korkeat ikkunat ja vanhan asunnon ihana tunnelma) ja että koti olis meren lähellä. Aluksi ei kuulunut mitään mistään ja pari viikkoo ennen ku piti olla mulla asunto tyhjänä, tuli kahdesta hyvästä asunnosta tarjoukset. Käytiin kattomassa vain toista niistä, ei uusi eikä ihan vanha. Eikä meren lähellä, mutta ei nyt niin kaukanakaan mitä vois olla. Päätettiin varata se ja käytiin keskustelu tyyliin näin "Eikö me ny tää oteta. Tää on hyvä, metro lähellä" "Niimpä, ellei nyt huomenna tuu tarjousta siitä Aurinkolahdesta" Naureskeltiin että hehheh niimpäniin.. (Oltiin laitettu Aurinkolahden vuoden vanhasta meren lähellä olevasta asunnosta hakemus ihan ensimmäisenä ja lupasivat laittaa seuraavan päivän aikana tarjouksen jos asunto voidaan meille vuokrata. Ei ollut tullut.) Seuraavana aamuna saatiin asuntotarjous Aurinkolahdesta. Kahden viikon jälkeen kun oltiin hakemus laitettu ja lupasivat ottaa seuraavana päivänä yhteyttä. Ja täällä sitä nyt asustellaan. Jälleen Jumala näytti uskollisuutensa ja myös sen, että Hän välittää meidän pienistäkin (jotka on itselle isoja) toiveista ja pyynnöistä.
Eli siitä, että asunto on uusi, molemmilla omat makuuhuoneet,
meren rantaan muutama sata metriä ja metro on lähellä.
Auringonlaskussa on joka kerta
jotain henkeäsalpaavan ihmeellistä ja kaunista. Joka kerta.
No eihän se elämä silti mitää ruusuillatanssimista oo, vaikka paljossa Jumala johdattaakin. Jos jonkinlaista prosessoitavaa sitä varmaan jokaisella löytyy, eikä koskaan täysin valmiiksi tullakaan. Sekin on hyvä tiedostaa. Mutta kunhan edes puolivalmiiksi.
Jumiuduin lukemaan Israel blogia. Nyt on ajatukset siellä, joten ei muutaku ylös ulos ja operaatiojoulunlapsi laatikkoa ja puuttuvia juttuja hankkimaan!
Tsauditsau ja siunausta jokaaaselle.
-Jessica
