Tätäkö elämä on?

Oon tässä pohtinut elämää, sitä ihan tavallista omaa arkea. Omaa ja toisten omaa. 

"On aamu taas ja kello seitsemän

Sängystäni ylös yritän

Kahvin juon ja juoksen töihin

Niin kuin aina ennenkin"

Juha Tapio laulaa taas niin osuvasti. Jos haluat kuunnella koko biisin niin paina tästä! 

Joulukuussa tuli kuluneeksi viisi vuotta valmiina lähihoitajana. Sitä ennen tein sijaisuuksia parina vuotena ennen valmistumista joten nyt on runsas 7 vuotta takana töiden tekoa ihmisten parissa. Nämä kuluneet vuodet on opettanut ja kasvattanut mua ihan todella paljon. Olen työskennellyt monessa paikassa, neurologisia sairauksia sairastavien parissa monta vuotta sekä muutama vuosi on myös karttunut kokemusta ihan perus vanhustyöstä niin hoivakodeissa kuin kotihoidon maailmassa sekä harkkoja päiväkodissa, lastensuojelussa, kuntoutuksessa, koulussa jne. Kaikki paikat on ollut hyvin erilaisia mutta yksi asia on ollut samaa: kohtaamiset hoidettavien kanssa. Opiskelu- ja työaikana kohtaamisia on kertynyt satoja ja monet on jääneet mieleen ja pysyvät siellä varmasti aina. 

Jokaisessa työssä on omat hyvät ja huonot puolet, niinkuin on hoitotyössäkin.

On kysymyksiä jotka on monien huulilla:

Arvostetaanko mun työtä niin paljon kuin sitä pitäisi arvostaa? 

Miksi hoitoala on alipalkattu? 

Miksi tämä ala, jossa teemme päivittäin arvokasta työtä on sellaisella palkkauksen tasolla, 

että just ja just toimeen tullaan? 

No miksi me tehdään sitä silti? 

Itse teen sitä "rakkaudesta lajiin". 

Oon pohtinut monta kertaa, että mitä muuta mä voisin tehdä.. mutta tämä tuntuu eniten omalta. 

Joka tapauksessa, tää on ihanaa ja parasta sekä hauskaa hommaa! 

Helppoako? Ei helppoa. Ai hauskaa..? Ei aina!

Jokainen asiakaspalvelutyössä oleva tietää mitä on olla asiakaspalvelutyössä. 

Meidänkin ala on asiakaspalvelua, mutta vielä paljon enemmän. 

Se on maalaisjärjen käyttöä hoito tai asiakastilanteissa mutta kuitenkin omien tottumusten ja tyylin sulkemista taka-alalle. Se on sitä, että opit kuuntelemaan ennenkuin teet ja se on myös sitä, että opit tekemään käskemättä, näkemään ihmisen, yksilön sairauden takana. Se voi olla sitä, että teet asioita järjen vastaisesti ihan vain koska toinen on aina tottunut että asiat tehdään niin. 

Se on sitä, että vuosienkin päästä muistat jonkun tyynyn tai pillin asennon, muistat äänensävyt ja hymyt. Se on sitä, että vaikka asiat saisi tehtyä nopeammin omalla tavallani, 

ne tehdään hitaammin sen toisen tavalla, koska se on sille tärkeää syystä tai toisesta. 

Se on toisinaan raskasta, sillä koskaan et tiedä mitä on vastassa,

 kun avaat potilaan/asiakkaan/asukkaan huoneen tai kodin oven. 

Huolimatta siitä, että toisinaan työvuoron päätteeksi oot niin väsynyt, 

että voisit nukahtaa toimiston nojatuoliin tai iltavuoroa päättäessä oot kyynärpäitä myöden ulosteessa tietäen että aamulla sama rumba jatkuu, 

tai kun yksinkertaisesti et vain jaksaisi yhtään enempää syystä tai toisesta, 

sitä vain haluaa jatkaa ja jaksaa jälleen huomenna. 

Faktahan on se, että vaikka työpäivän aikana olis ollut monta ei niin kivaa asiaa ja jos ja kun yksikin hymy tai kiitos tulee, se pelastaa koko päivän ja sillä jaksaa taas pitkään. Ja niitä tulee. 

Vaikkei tuliskaan, niin en mä tätä sen takia tee. Iso syy työssä jaksamiseen on hyvä työporukka. 

Kannustavat työkaverit ja esimies/esimiehet joka/jotka antaa kiitoksen tehdystä työstä. 

Se on iso avain, että sä tiedät että sun työtä arvostetaan. 

Tuo alkuun kirjoittamani rimpsu tuosta laulusta puhutteli mua. Se voi olla juuri näin, elämä voi olla sitä, että joka aamu herää kello 7, juo kahvin, menee töihin, tekee työt, tulee kotiin, menee nukkumaan ja pyörä pyörii pyörimistään. Ja monella siihen lisätään puoliso, kolme lasta, kolmen lapsen harrastukset, lemmikit, lemmikin harrastukset, omat harrastukset, lepohetket, aika lasten kanssa ja parisuhteen huoltaminen. Ihmekkös se on jos joltain joskus tuntuu että "päivästä päivään suuri kello vain käy, pyörät pyörii eikä loppua näy." Sehän on loppujen lopuksi useimmiten ihan oma valinta kuinka paljon aktiviteettia arkeensa mahduttaa. 

Haluaisin lähestyä tuota ylhäällä olevaa sitaattia siltä kantilta, että minulla ja monella meillä on se mahdollisuus herätä aamulla, nousta vuoteesta omin jaloin, keittää oma kahvi, juosta omin jaloin bussiin ja mennä töihin. Meillä on mahdollisuus elää arkea "normaalisti". Mikä nyt on kenellekin normaalia. Haluan vain herättää meitä ymmärtämään se, että koska vain voi elämä muuttua siihen pisteeseen että maataan hoivakodissa toisten autettavana ja silloin sitä vasta tajuaa toivoa, että olispa ihan tavallinen arki jota vois elää, että pääsispä omin jaloin ylös ja kävelemään. Voispa käydä suihkussa ilman toisen apua ja saisinpa edes syötyä itse. Tai saisinpa ylipäätään syödä eikä ruuan tarvis mennä letkun kautta mahaan. Siinä vaiheessa prioriteetit muuttuu. Siinä vaiheessa on ehkä kiitollinen hoitajasta, kuka ymmärtää sun oudot tavat, tarkan tyylin kuinka pedata sun sänky tai että se osaa syöttää ruuan niin että ehdit nielemään ennen seuraavaa lusikallista. 

Oon oppinut ajattelemaan, että mulle mun 8h työaika on mulle 8h ja sen jälkeen mä jatkan siitä kotiin, saan tehdä asiat itse haluamallani tavalla. Sille hoidettavalle se elämä jatkuu sellaisenaan, hoitaja ehkä vaihtuu ja aina se hoitaja ei ole sellainen kenen kanssa synkkaa parhaiten. Se on nyt vaan niin ja otettava on mitä annetaan. Kärjistetysti näin. Ei toki aina. 

Ja ihminen mäkin oon heikkouksineni, oon todellakin epätäydellinen hoitaja ja puuskutan ja valitan toisinaan väsymystäni ja hankalia tilanteita töissä. Niistä mennään kuitenkin aina eteenpäin ja voin rehellisesti sanoa, että tykkään mun työstä, asiakkaista ja työkavereista! <3 

Kaiken tuon kiireen lisäksi sitä saattaa monikin miettiä että onko elämä tässä? Mitä järkeä tässä kaikessa on? Mitä järkeä pyöriä tätä oravanpyörää päivästä toiseen, jos tää on aina tätä? 

 Mulle elämä on välietappi ja luvassa on vielä joku päivä enemmän. 

Sain kortin yhdeltä asiakkaalta ketä hoidin, kun olin töissä viimeistä iltaa ja muuttamassa ekan kerran Helsinkiin ja näinollen vaihtamassa työpaikkaa. 

Kortin antaja on nukkunut jo pois mutta tämä kortti kulkee mun mukana aina. 

Kortissa lukee näin:

 "Antaudu täysin Hänen suunnitelmansa varaan, sillä kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka Herraa rakastavat." 

Rakkautta päiviin ja inhimillisyyttä sekä ymmärrystä arkeen <3 

- Jessica